Yhteishyvä
Ravitsemus

Ylen A-lihavuusilta puntaroinnissa

29.9.2017

Yle TV1:llä järjestettiin eilen Lihava Suomi -nimellä toteutettu teemailta, jossa keskustelu pyöri teemaillan nimen mukaisesti lihavuuden ympärillä. Kymmenen keskustelijan ja yhden yllätysvieraan joukossa oli paljon eritaustaisia ihmisiä, aina lihavuustutkijoista hyvinvointivalmentajaan ja lähimenneisyydessä rutkasti painoaan pudottaneeseen henkilöön.

Keskustelu ei kohdistunut niinkään lihavuuden syihin, vaan ihmisten kokemuksiin, lihavuuteen suhtautumiseen ja lihavuuden hoitoon Suomessa. Tässä kirjoituksessa käyn läpi eilisen illan ja sen tiimoiltani käymäni keskustelun seurauksena mieleeni heränneitä asioita.

Lihavuudesta keskusteleminen tarvitsee tasonnostoa

Keskeinen osa teemailtoja on paikalla olevien keskustelijoiden lisäksi Twitter-keskustelu, jossa käyttäjät keskustelevat illan aiheesta. Monista muistakin ohjelmista tuttuun tyyliin Lihavassa Suomessa nostettiin esille twiittien parhaita paloja.

Tilastojen mukaan Suomessa on paino-ongelma, sillä hieman yli 50 prosenttia miehistä ja naisista on ”ylipainoisia” (painoindeksi yli 25), kun taas ”lihavia” (painoindeksi yli 30) on noin 20%.

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma. Niin ohjelmassa olleiden keskustelijoiden arkielämän kohtaamisien, mutta etenkin seuraamani Twitter-keskustelun perusteella Suomessa näyttäisi olevan myös ylipainokeskusteluongelma. Twiittien perusteella ylipainoon tai lihavuuteen suhtautumisessa on Suomessa vielä parannettavaa: näin twiittivirran joukossa useammankin (yleensä nimimerkin suojasta) tulleen twiitin, jossa puhuttiin syyttävään sävyyn ”läskeistä” ja ”tekosyistä”.

Ei ole yllättävää, että nimittely tai syyllistäminen ei paranna kenenkään oloa, eikä se saa käytännössä ketään ainakaan laihduttamaan. Tämä ”nerokkuus” vain horjuttaa toisen henkistä hyvinvointia, joka voi olla ennestään jo hyvinkin hauras, ja joka voi osalla liittyä kamppailuun oman painonsa kanssa. Ohjelmassa todettiinkin, että jos ylipainoa pystyttäisiin hoitamaan nimittelyllä ja syyllistämisellä, ei Suomessa olisi yhtään ylipainoista tai lihavaa ihmistä.

Samaiseen keskusteluongelmaan liittyy läheisesti puheet ylipainoisten ”itsekurin puutteesta”, joka on hyvin yleinen tapa pyrkiä selittämään lihavuutta. Itsekuria laihtumisessa käsiteltiin ohjelmassa melko kattavasti.

Keskustelijana ollut ”pöperöproffa” Patrik Borg totesi osuvasti jotakuinkin niin, että mitä enemmän itsekuria vaaditaan, sitä huonommat tiedot ja keinot ovat käytössä. Toden totta itsekuri on jatkuvien valintojen johdosta koetuksella oleva resurssi. Sen loppuessa loppuvat ensiksi keinot, ja sitten alkavat ongelmat. Pitkän aikavälin painonpudotuksen onnistumisprosentti lienee juuri tästä syystä musertavan huono.

Internet, some ja keskustelun taso

Osa nykyiseen keskustelukulttuurin tasoon piilee netissä ja sosiaalisissa median kanavissa, jotka vaikuttavat keskustelussa niin toisten kunnioittamiseen kuin keskustelua käyvien osapuolten tietopohjiin.

Netissä on helppo sanoa toiselle mitä sattuu, tuli se nimimerkin suojasta tai ei. Tällä helppoudella tai kasvottomuudella ei voida kuitenkaan perustella sitä, että toista voidaan loukata, tai sitä, että kuvitellaan toisen olevan immuuni loukkauksille. Lihavuudesta puhumisessa toisen loukkaaminen ei näyttäisi tosin rajoittuvan pelkästään nettiin, ainakin mitä voi päätellä esimerkiksi A-teemailtaan osallistuneen Saara Sarvaksen kertomista ja häntä koskevista, kadulla kohtaamista nimittelyistä.

Toisaalta ravitsemus ja painonhallinta jos jotkin ovat aihealueita, joissa on liikkeellä paljon ristiriitaista tietoa, ja joihin liittyvät, moneen kertaan kumotut suoranaiset myytit elävät valitettavasti vieläkin sitkeästi omaa elämäänsä. Aikana, jossa valittu hakusana ja karkeasti kolme ensimmäistä hakutulosta määrittävät sen, minkä laatuisen tiedon lähteille päädytään ja mistä usein ammennetaan ratkaisukeinoja omaan tilanteeseensa, on olemassa Tietoa ja illuusioita tietämisestä.

Keskustelun tason nostaminen vaatisi asennemuutoksen lisäksi sitä, että oikeaa, tutkittua tietoa pystytään välittämään yhä tehokkaammin ja ennen kaikkea helposti ymmärrettävässä muodossa sitä tarvitseville — vaikka sitten netin välityksellä.

Lihavuuden hoidossa olisi parannettavaa Suomessa

Yksi keskustelijoista, Kirsi Pietiläinen, mainitsi vain yhden 250:stä ihmisestä saavan hänen tarvitsemaansa hoitoa lihavuuteen Helsingin alueella. Nähtävästi lihavuuden hoidon resurssit ovat alimitoitettuja. Hoitoon pääsemisen helpottamisen lisäksi myös itse hoidon toteuttamisessa tuntui olevan parannettavaa.

Keskustelun konsensus vaikutti olevan jotakuinkin sellainen, että asiakasta tulisi pyrkiä hoitamaan kokonaisvaltaisesti. Hoitoa ei tulisi aloittaa ainakaan niin, että neuvotaan toista syömään vähemmän ja liikkumaan enemmän, mutta illan vierailijoiden puheista päätellen näin oli juurikin menetelty ainakin joidenkin terveydenhuollossa työskentelevien henkilöiden toimesta.

Kuva: JLZIMMERMANN / CC-BY-3.0

Potilaan tilanteeseen liittyvät tarpeet ja tavoitteet lähtevät liikkeelle ihmisestä itsestään, eikä ulkopuolelta sanelluilla tarpeilla ole juurikaan sanansijaa siinä, mikä on hoidon lopputulos. Alussa keskustelun ei tarvitsisi edes liittyä painon käsittelyyn, vaan siihen, että potilasta kuunnellaan ja havainnoidaan. Tätä kautta pyritään selvittämään, mikä juuri potilaalle itselle on tärkeää.

Ravitsemusterapeutit puuttuvat niin keskustelusta kuin terveydenhuollosta

Jostain syystä keskustelijoiden joukossa ei ollut yhtään laillistettua ravitsemusterapeuttia, joiden koulutus pureutuu juurikin siihen, että asiakkaan tarpeisiin pystyttäisiin vastaamaan kokonaisvaltaisesti.

Sain käymistäni Twitter-keskusteluista sellaisen käsityksen, että ravitsemusterapeuttien potentiaalia lihavuuden hoidossa on laiminlyöty. Tunnetun ravitsemusterapeutin Reijo Laatikaisen mukaan julkisia ravitsemusterapeutin virkoja on vain 150, mikä kuulostaa todella alhaiselta lukemalta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan syömisasioiden ammattilaisia. Kun mahdollisia avun tarvitsijoita riittää pitkiksi jonoiksi asti, lienee tämä yksi syy ohjelmassa mainittuun vaikeuteen hoitoon pääsyssä.

Lisäksi ravitsemusterapiassa käyvät asiakkaat eivät saa käytännössä ikinä Kela-korvausta, eivätkä tule saamaan sitä myöskään tulevaisuudessa. Tämä ei ainakaan lisää kynnystä käyttää yksityisten ravitsemusterapeuttien palveluita.

Kohti parempaa

Yleensä seuraamissani A2-teema- ja sittemmin A-teemailloissa keskustelijavalintojen avulla on saatu aikaan vastakkainasettelu eri puolilla studiota istuvien osapuolten välille, jolloin itse keskustelu on ajautunut usein päälle puhumiseen tai jopa sanailuun. Tällä kertaa keskustelijat tuntuivat olevan kuitenkin ”samalla puolella”, ja vaikka keskusteluissa oli nähtävissä useita erilaisia näkökulmia, monista muista teemailloista poiketen puolitoistatuntinen keskustelu eteni hyvässä hengessä alusta loppuun.

Teemailtoja on kritisoitu välillä sanahelinästä ja konkretian puutteesta. En tiedä, onko konkreettisten toimenpiteiden toteuttaminen koko ohjelmaformaatin tarkoituskaan, mutta se on ainakin selvää, että teemailloissa nostetaan yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita pinnalle.

Lihavuudesta keskusteleminen on kuitenkin juuri sitä, mitä tämäkin monta suomalaista koskettava aihe tarvitsee. Tuskin olisin itsekään alkanut spontaanisti twiittaamaan lihavuudesta tai kirjoittamaan aihetta käsittelevää blogikirjoitusta. Kun keskusteluja käydään riittävän kauan ja riittävän laajalla rintamalla, alkaa jossain vaiheessa olla nähtävissä myös niitä konkreettisia toimenpiteitä.

Vaikka ohjelmassa käsiteltiin lihavuuden hoitoa kriittiseen sävyyn, sain kuitenkin käsityksen, että tilanne on kohentumassa, esimerkiksi lääkäriopiskelijoiden lihavuuteen liittyvän koulutuksen lisääntymisen vuoksi. Lihavuuden hoidossa laiva kääntynee hitaasti, mutta jokainen ohjelma, keskustelutilaisuus, seminaari, hanke tai jokin muu päänavaus on yksi potkurinpyörähdys parempaan suuntaan.

Artikkelikuva: Thongtinykhoa /  CC-BY-SA-4.0

Aiheeseen liittyvät

Ei kommentteja

Jätä vastaus